Hurraa Amerikka!
Ja miksi meidän kaikkien kannattaisi olla vähän enemmän amerikkalaisia
“Attaboy, go get it,” kuulen selvästi amerikkalaisen äidin huutavan pojalleen kannustuksena lasten juoksukilpailun aikana. Kannustushuuto nostaa hymyn kasvoilleni. Poika ei juokse kärkiryhmässä, ei lähelläkään, mutta äidin kannustuksen perusteella hän on aivan pian juoksemassa olympialaisissa. Ja ehkä niin onkin, sillä vaikka me kaikki tykkäämme sankaritarinoista, joissa ihmiset onnistuvat vaikeista lähtökohdista tai ennakkoasetelmista huolimatta, väittäisin, että on kuitenkin todennäköisempää, että kyseinen juoksijapoika uskaltaa tavoitella unelmiaan, kun lähipiiri sitä näin vahvasti tukee ja kannustaa.
Mahdollinen kääntöpuoli on tietenkin se, miten kannustetaan, mutta sanottakoon, että tässä tapauksessa kannustushuudot olivat pelkästään positiivisen sävyisiä, eivät pakottavia. Suomalaiseen sarkasmiin ja tietynlaiseen latteuteen kasvaneet aivoni tuottivat mieleeni heti ajatusketjun, jonka punainen lanka oli jotakuinkin, että “kiva, että juostaan, mutta tuskinpa täällä nyt seuraavia Usain Boltteja tai Eliud Kipchogeja kannustetaan, ollaanpa nyt realisteja.”
Realismi. Tuo näkymätön este, joka estää unelmien muuttumisen tavoitteiksi ja mahdollisiksi elämänmittaisiksi matkoiksi niiden tavoittelemiseksi. Tiedätkö, merkitys ja onnellisuus saattaakin piillä juuri niissä matkoissa, joita ei realismin varjolla koskaan aloiteta. Realismi on juuri se myrkky, mistä löytyy ne pahimmat ennakkoluulot, asenteet ja tekosyyt, miksei jotain voi tehdä, eikä edes kannata kokeilla.
Roskiin joutaisi koko realismi, sanon minä!
Paras uutinen on kuitenkin se, että sinä voit muuttaa tilanteen omalta kohdaltasi tältä istumalta. Juuri nyt. Heti. Naps vaan klikkaat realismin pois päältä ja sillä hyvä.
En tiedä, mistä oma henkilökohtainen perustavanlaatuinen uskomukseni rajattomiin mahdollisuuksiin kumpuaa, mutta olen hyvin tietoinen siitä. Monessa tilanteessa olen kuullut minulle selitettävän, miksei nelikymppisestä perheenäidistä voi tulla pro triathlon-urheilijaa tai miksei puhumaton lapsi voi saavuttaa akateemisesti samoja tavoitteita kuin muut, ja silti kyseiset selitykset eivät läpäise alitajuntaani. Tilanteesta riippuen saatan nyökytellä kuin ollakseni samaa mieltä, jos en juuri sillä hetkellä ole halukas keskustelemaan aiheesta enempää, mutta pohjimmiltani en usko.
En usko yhteiskunnan asettamiin rajoituksiin. Sillä yhteiskunta tarkoittaa meitä kaikkia, ihmisiä, ja rakenteita, jotka me ihmiset olemme rakentaneet. Ja niin myös rajoitteet ovat muiden ihmisten asettamia, jotka sitten syystä tai toisesta ovat levinneet pandemian lailla ihmisten mieliin ja muodostaneet uskomuksia, joita myös totuuksina viljellään.
Mutta mielenvapautta on uskoa toisin. Uskoa mahdollisuuksiin, tavoitella unelmia, vaikka ne näyttäisivätkin erilaisilta kuin miltä niiden muiden mielestä pitäisi näyttää.
Yhdysvalloissa tavoitellaan amerikkalaista unelmaa, mutta samalla lailla sinä voit olla oma Yhdysvaltasi ja tavoitella omia unelmiasi – mitä ne sitten ovatkin. Puhua reteästi ja kannustaa äänekkäästi, koska mitä haittaa siitä on. Henkseleitä voit paukutella ihan vapaasti, oli kyseessä sitten kymmenes sija viiden kilometrin juoksukilpailussa paikallisessa puistossasi tai palkintopallisija olympialaisissa. Sinä määrittelet, mitä menestys on ja luot itsellesi sopivan narratiivin sen ympärille.
Joten anna palaa vaan – Make your life great (again)!